Niin värähti oudosti vanhan mieli, niin kajahti kummasti kannelkieli.

»On aika laata jo laulamasta.
Jo katosi kauneus Kalevalasta.

On suurten sulhojen aika poissa, on laulu kuollut ja murhe koissa.

Hän paistoi päivänä talvi-öissä, hän kuulti kullassa, kirjovöissä.

Hän tuoksui tuomena tanhualla ja urhot leikki sen lehvän alla.

Hän kukki kumpuna Suomen suossa, hän lauloi koskena laakson vuossa.

Nyt syys on manssa ja sydämissä ja kansa kaipion kyynelissä.

On suurten sulhojen aika poissa, on laulu kuollut ja murhe koissa.»

Näin äänin murtuvin laulaen hän ripusti naulahan kantelen.

Ja kuusi huokas ja humisi tuomi:
Nyt Pohjan impeä surevi Suomi.