Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut pois on veikko, sisko hukkunut ja huutohonsa vastaa kaiku vain.
Ei tiedä koito hän, mik' aika on, ei tiedä miss' on koti, kussa tie. Käy teitä kyllä kautta hongikon, kun tietäis vaan, mi äidin luokse vie.
Niin jylhä, kaamea on korpi, huu, niin kaikk' on hiljaista ja harmajaa, ei tunnu tuulonen, ei liiku puu, ja kuusten takaa peikot kurkistaa.
Ja lapsi itkee, juoksee, lankeaa ja nousee, lankee, nousee jällehen. Mut pien' on poika, suur' on metsämaa ja kaukana on koti kultainen.
Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut pois on veikko, sisko hukkunut ja huutohonsa vastaa kaiku vain.
JOUTOTYÖTÄ.
Niin, nyt sen tiedän. Siellä jossakin on laakson liepehellä linna suuri, niin' ympärill' on puisto ihanin, mut puiston kaiken kaartaa musta muuri.
Ja höyhenvuode hieno, uljas on sen linnan suuren saliss' suurimmassa ja Turkin matto peittää permannon ja purppurat on joka ikkunassa.
Sen vuoteen untuvilla unelmoi siell' linnan herra itse levollansa ja kaukaa vieno, kaunis soitto soi ja kummat yrtit tarjoo tuoksujansa.
Hän polttaa hienoimpata Havannaa ja silmin seuraa savukiehkuroita, näin milloin pyörylöitä puhaltaa ja milloin huviksensa rikkoo noita.