Miksi herkkä on jänösen korva, miksi pysty on oravan pää, miksi kaino on karitsan mieli?— siks on impeni arka tää.
Pelkäät perhoni siipes kultaa, väistelet silmiä vainoojain, katselet kyttää, kuuntelet nuolta, lehden lentoa säikyt vain.
Oi, sinä impeni samettisielu, kaunoni kaurihintunteinen, kauvanko säilyt, kauvanko päilyt, syöttinä silmien ahnaiden!
ERÄÄLLE YSTÄVÄLLENI.
Niin, yksinäisyys, surun ystävä ja suurten aattehien äiti hellä, sen läheisyys se on niin lämmintä ja armas vierellään on viivähdellä.
Kun sydän synkkä, sielu rikki on ja ilma ahdistaa ja elo painaa ja uskon kukka kun on tuoksuton, kun riemu vaipunut ja toivo vainaa—
Voi, kuinka silloin ihmeen ihanaa on käydä yksin, yksin talvi-öissä ja nähdä eessään laaja erämaa ja kauvas harhaella haavevöissä.
Niin suuri, tyyni siell' on hiljaisuus ja elon aate kaikuu korkealta: Työn rantamilla kasvaa rauhan kuus ja hyve nousee murheen mullan alta.
Mut sulle, veikkoseni murheikas, ma neuvon seuraa sekä—ilta-unta! Sa erämaata kannat povessas ja yötä, talvea ja talven lunta.