Mut suljetut on ovensuut ja rinnat kiini meille ja ikkunoista joulupuut vain ilkkuu mieron teille.
Pois kaiho, kaipuu sydämen, pois rinnan riemupouta, taas tunnon päivä pilvehen, taas rintaan talven routa!
Tää päiv' on päivä rikasten ja ilollisten ilta, mut meille mieron köyhillen vain muiston musta silta.
Siis tulkaa, vanhat ystävät, mun ainoat, mun armaat, te syksyn tunteet synkeät, te mieron katseet karmaat!
Ma myöskin kanssa tuttavain tään illan tahdon olla— ne saapuu, saapuu sadoittain, ne joutuu joukkiolla.
Ne kasvaa, täyttää sydämen, ne tuntuu tuhansilta— tää päiv' on päivä rikasten ja ilollisten ilta.
SAMETTISILMÄ.
Oi, sinä impeni samettisilmä, neitoni kaurihinkatseinen, miks on ilmehes arka aina, aina käyt kuni säikkyen?
Puhdas tunto on pulmun turva— niinhän vanhojen virsi soi— kun ei rintoa rikokset paina, kulkea kuoleman matkat voi.
Vanhat on viisaat, vanhat on tyhmät, maailma kuorehen katsovi vain: Miks on perhosen pelko, jonka kukkanurmelta kiini sain?