Tien kulkijat katseli kummissaan.
Niin nousin ja läksin mä vaeltamaan.
En tiennyt, kunne ma kulkisin, mut kuljin ja hiljaa hyräilin:
Ah, nuku mun nuori sydämen'!
Olet aikasi itkenyt armainen.
Kuin kauvan jo kulkuni kestänyt lie!
Ma toivon, jo kohta on lopussa tie?
Mut sydäntä kuollutta tuudittain minä kuljen ja kuiskaten laulelen vain:
Ah, nuku mun nuori sydämen'!
Olet aikasi lempinyt armainen.
KUVERNÖÖRIN KOIRA.
Niin vakavan varmana istuvi hän torin pielessä portillansa ja kirkkoa, koulua katsastaa— ja kaukaa kiertävi kansa.
Kas, silläpä sitä vasta turkkia on!
Ja entä sen paksua selkää!
Ja milloin ääni sen ärjähtää
koko kaupungin pennut pelkää.
Mut kulkurikoirat, ne hulttiot maan, ne nostavat olkapäitä ja syrjässä korvahan nuorempain ne kuiskivat niitä ja näitä: