ON MUNKIN RINNASSANI HONGAT HUOJUNEET—
On munkin rinnassani hongat huojuneet ja soinut soitto siell' on latvain lautuvain, on munkin aatteheni nuorna nuojuneet ja kerkät kertoneet on munkin tunnettain.
On munkin lehvilläni lempi istunut ja onni laulanut on munkin oksillain, on munkin latvassani käkönen kukkunut ja vanamot viihtyneet on minunkin varjossain.
Ois munkin rinnassani voima noussut näin ja tullut tukkimetsä, vankka, vakainen. Mut kirpos kipunainen yöllä metsähäin ja sotasoihduks nous—ma itse iskin sen.
Nyt maa on mustana ja kangas karstana ja onni, lempi nyt ne lentää ohi sen. Mut sieltä täältä toki louhten lomista nään jälleen nousevan ma nuorten virpien.
Ei nouse rinnassani enää, tiedän sen, nyt humisten honkapuu, ei kuusi kukkapäin, mut jospa joskus edes ehtooks vanhuuden vois lemuta lehtimetsä minunkin mielessäin.
MA UNEKSIN—
Ma uneksin, että mun sydämein oli kuollut ja kylmä mun tuntehein.
Ja sydäntä kuollutta tuudittain minä maantien laidalla laulelin vain:
Ah, nuku mun nuori sydämen'!
Olet aikasi valvonut armainen.