Ja aaltojen laillapa aatteet myös mulla ne karkeloi, ne eelle purteni entää, en seurata niitä voi.
Ja tuonne ne aattehet kiitää kodin armahan valkamaan, siell' äitini varmaan valvoo ja vuottavi poiuttaan.
Mut aatteita paljon, paljon jää purteni jälkehen: jäi impeni ihana sinne surumielellä rannallen.
Oi, onkohan taivaan alla viel' onnea suurempaa, kun keskellä kahden lemmen näin lempien soutaa saa!
ONNEN APILA.
Nelilehtisen apilan tullessain mä löysin karjatiellä, mut toisen hukkasin rinnaltain ja siit' olen murhemiellä.
Sen oisin ma antanut neidollein— sinä armahin neitokulta!— Mut tuost' älä itke, mun impyein, saat ainoonkin sinä multa.
Kun illan tuulonen tullevi tuo, niin sille sen aion ma antaa, se onneni kukkasen impeni luo niin hiljaa, hellien kantaa.
Ja jospa se joutuis aalloillen, kun järven poikki se lentää, niin tottahan lahjana laineiden se neitoni rantahan entää.
Näin kulki mun kukkani toivoen ja raittiiksi kuohusta kastui. Mut nähnyt ei sitä impynen ja—murskaksi onneni astui.