Elä pelkää impeni armas suven murheita, suruja sen, vaan itkeös iloja lemmen ja kerkkiä keväimen.
Mitä kauniimpi kesän on aika, sitä synkempi syksy on. Siks niin minä syksyä pelkään, oma perhoni onneton.
21.
Näin pääni kun helmahas painan ja kun kuuntelen huountaas, en tiedä, miksi sen vanhan merimiehen mä muistan taas.
Kai siellä hän kotini alla yhä valvovi yksinään, ja kuusten hän hiljaa kuulee yli huojuvan harmajan pään.
Ei ain ole töllissä tässä hän istunut iltojaan, hän kaukana syntyi ja kasvoi, monen matkasi meren ja maan.
Hän ollut on oppinut herra— niin kansan kaskut ne ties— hän tehnyt on merillä töitä, joita tee ei joka mies.
Syysmyrskyllä tänne hän saapui yön ajona, yksinään. Nyt kuusten hän hiljaa kuulee yli huojuvan harmajan pään.
Nyt kuuset ne hiljaa kuiskii yli vainajan valkopään— Oi, tiedätkö impeni, miksi taas muistan ma tarinan tään?
22.