Mut yö oli yllä ja yö oli alla ja yö minun mökkini ikkunalla ja kukkulan kuuset ne huokas vaan yli synkeän, syksyisen maan.
Mut sirkutus soi minun korvissain, en kuullut ma kieltoja ystäväin, vaan taivahan rantoja tarkastain minä aamuni uskohon jäin.
Ja niin minä valvoin ja niin minä vuotin ja aamuni nousevan koittohon luotin ja taistelin lauluin ja kantelein yön taistoja yksiksein.
Lien kauvan jo kaihoten vartonut näin, on ammoin jo riittynyt mökkini lies ja aamunkin aik' olis mielestäin— vaikk' kenpä sen tarkkahan ties!
En tiedä, onko vierinyt vuos eli hetki, tai ehkä kohta lopussa on elämäni retki ja aamu se viipyvi, viipyvi vaan, ties koittaako koskonkaan.
Mut sirkutus soi minun rinnassain ja ilmassa lehtojen tuoksua on, pian päivä on koittava, pilvi se vain lie peittänyt auringon.
Sen sieltä ilmi loihdin ma silmin ja korvin, sen veisaan ma virsin ja toitotan torvin ja tulla sen täytyvi, aamuni sen, kun valvon ja rukoilen.
TÄLLÄPÄ POJALL' ON—
Tälläpä pojall' on kulta jo tietty ja kulta kuin apilan kukka, huuli joll' on kuin mansikan marja ja silmä kuin sametin nukka.
Tälläpä pojall' on anturakengät ja kello, mi käypi ja kukkuu— Vuotahan tyttöni, kyllä mä joudun, kun vaan äitisi nukkuu.