Hänestä oli nyt tullut todellinen kupinnuolija. Hän kuului nyt kirjaimellisestikin niihin raamatun koiriin, jotka rikasten pöydiltä putoilevilla muruilla itseään elättävät.
Eikä hän uskaltanut enää haukkua ollenkaan. Hän vain ulvahteli joskus omaa kurjuuttaan ja kohtalon leppymätöntä kovuutta, joka ei sallinut hänen edes henkäistä, ennen kuin jo antoi hänelle uuden iskun takaraivoon kuin rautakurikalla. Kuitenkin hän oli ennen ollut parhaita haukkujoita. Mutta haukkumisenkin, samoin kuin kaiken muunkin ulkopuolisen toiminnan lahja on sellainen, että se vaatii asianomaiselta käyttäjältään eheää ja keskitettyä personallisuutta.
Hän oli särkynyt. Hänessä oli sälöjä, jotka menivät hänen sydämensä syvimpään. Siksi korahti, siksi särähti hänen kurkkunsa kummallisesti, jos hän joskus koetti vielä nuoruutensa hilpeää, elinvoimaista äänilajia alottaa.
Siksi lakkasi hän siitä kokonaan.
Mutta samalla sanoi hän myös viimeiset jäähyväisensä koko elämänkutsumukselleen, sillä olihan hänen suuri ja pyhä tehtävänsä juuri haukkumalla huomauttaa, missä hän näki jotakin perin väärää ja paheksuttavaa tapahtuvan.
Kyky, jota ei käytetty, kuihtui piankin pois. Hän tylstyi vuosien vieriessä niin, että hän ei nähnytkään ympärillään mitään haukuttavaa.
Olihan kaikki hyvin! Olivathan kaikki hyviä, ihmiset, eläimet, vieläpä hänen omat elämänkohtalonsakin, kun vain osasi ottaa ne hyvältä kannalta ja sulkea silmänsä kaikilta niiden puutteilta ja raadollisuudelta. Miksi haukkua? Miksi aina moittia ja irvistää ikeniään? Miksi ei mieluummin hyväksyä kaikkea sellaisenaan kuin se oli sekä koettaa parhaansa mukaan olla itsekin hyvä ja tulla toimeen maailmassa?
Olihan kaikilla niin raskas kuorma kannettavanaan. Miksi sitä vielä moitteella, ivalla ja pilkalla raskauttaa? Eiväthän he olleet itse luoneet itseään. Eihän ollut heidän syynsä siis, jos heissä olikin ehkä joitakin puutteita ja vajavaisuuksia.
Tahtoivathan kaikki hyvää. Tarkoittivathan kaikki omaa parastaan, ja siinä sivussa muidenkin parasta, mikäli se ei nimittäin sattunut ristiriitaan tuon edellisen kanssa.
Siis oli maailmanjärjestys hyvä oikeastaan. Oli parasta ainakin myöntää se hyväksi ja oikeudenmukaiseksi, sillä vain siten oli mahdollista saada rauha sielulleen. Ja oli parasta ilman muita mutkia siihen alistua. Sillä olihan parempi tehdä se nöyrällä, iloisella mielellä ja omasta vapaasta tahdostaan kuin tehdä se nyrpeänä ja jonkun korkeamman voiman tahdosta, koska siihen jokaisen, joka elämään kuului, kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, tahtoen tai tahtomattaan, oli pakko alistua.