Musti oli löytänyt elämän avaimen. Hän oli saapunut henkisillä ja ruumiillisilla harharetkillään sille suuren rauhan portille, jonka takana häämöttivät jo ikuisen rauhan ja autuuden asuinsijat.
XI.
HÖYHENSAARILLE.
Musti oli päättänyt tarinansa.
—Etkö sitten koskaan käynyt kotona enää? kysyin.
—Kävin, kävin kerran, virkahti Musti surumielisesti. Mutta siellä oli kaikki niin vanhaa ja rapistunutta. Portti oli kallellaan, puutarhan polut umpeen sammaltuneet, portaat kasvoivat sieniä ja laituri oli puoleksi vajonnut vesirajaan… Joitakin outoja kesävieraita siellä näkyi kartanolla vilahtelevan, niillä koira, typerä, itsetyytyväinen keskinkertaisuus, joka ei tainnut mitään temppuja edes. Eihän siellä voinut elää… Lähdin pois…
—Kävitkö entisen isäntäsi haudalla edes? kysyin vielä.
—Kävin. Aikomukseni oli oikeastaan siihen kuolla, kuten olen kuullut kaikkien kunnon koirien tapana olevan, ja paneuduinkin jo siihen pitkälleni. Olin hyvin väsynyt näet ja minua nukutti. Mutta enhän minä ollut mikään kunnon koira! Maattuani vain pari päivää siinä, tunsin itseni jo täysin levänneeksi, ja silloinhan olisi ollut sulaa hullutusta jäädä siihen enää turhan tautta loikomaan…
—Ja niin matkustit sinä jälleen maailmaan?
—Niin. Ja alotin jälleen entisen kulkurielämäni.