—Mutta sen koommin sinä et ole haukkunut.
—En. Se tuntui minusta niin joutavalta ja tyhjänpäiväiseltä. Ja kun en itse haukkunut enää, en voinut ymmärtää niitäkään, jotka vielä viitsivät samaa virkaa harjoittaa.
—Sinä, joka itse olit ennen niin kiivas ja koppava olevinasi?
—En tuntenut enää entistä itseäni. Tosin muistin, että jos ennen joskus lähikaupungin markkinoille pistäysin, näin ympärilläni joka taholla jo niin paljon haukuttavaa, etten ehtinyt sanoa muuta kuin hau!, niin jo toisaalla joku toinen yhtä väärä ja moitittava asia vaati huomiotani… Tuolla ketunkauppias … tuolla karuselli … tuolla hevonen, jota akka ajoi…!
—Ja sitten?…
—Sitten näin suurten kaupunkien kaduilla niin paljon saastaa ja irstaisuutta, ettei minulla ennen ollut siitä aavistustakaan, mutta se oli minusta vain surullista eikä muuta…
—Ja nyt?… Minusta tuntui kuitenkin kuin sinä olisit haukkunut äsken?
—Nyt istun minä tämän sinisen sillan päässä ja vartioitsen tietä Höyhensaarille. Jos haukun, haukun vain huvikseni ja iloani osoittaakseni, kuten äsken sinun tullessasi.
Syntyi hetken hiljaisuus.
—Kuules, Musti, virkahdin ajatuksissani. Kenties sinä sittenkin olet kuollut?