—Niinkö arvelet? kysyi Musti hiukan surullisesti. Voi olla.
—Kenties sinä sittenkin kuolit sinne isäntäsi haudalle, vaikka et itse tiedä siitä? Voihan sellainenkin olla mahdollista.
—Sitä ei voi tietää niin tarkalleen, myönsi Musti. Sitten olisi tämä vain unta. Mutta silloin olet sinäkin aivan varmasti kuollut ja meidän on parasta lyödä kättä toisillemme.
Teimme sen tukevasti. Unhon virta vieri menojaan, kuplat kimmelsivät kuutamossa sillan kaarten alta.
—Sinulla on karhun kämmen, virkahti Musti irvistäen. Oikea Nallen kämmen!
—Voi olla, virkahdin hajamielisesti. Mesikämmen minä olenkin. Mutta yö on jo pitkälle kulunut ja on aika mielestäni, että nyt molemmat lähdemme Höyhensaarille.
—Tulen ainakin sinulle tietä näyttämään, vastasi Musti.
Ja niin lähdimme me molemmat sillan sinisiä palkkeja myöten taivaltamaan, Musti edellä, minä perässä, hyvä mieli kummallakin.
Välillä kääntyi hän aina kallella päin taakseen katsomaan, seurasinko minä todellakin.
—Mitä mietit? kysyi hän häntäänsä heilauttaen.