»Älä naura, ihana impi! Sinä kuulet vasta meren kuohut ja näet sen valtavuuden. Mutta sinä et tunne vielä sen pimeää, alkusyntyistä julmuutta ja armottomuutta.
Kuin auringon se sinut sisäänsä ahmaisee. Kuin kointähden se sinut aamulla korottaa ja illalla jälleen syöksee syvyyteen.
Älä ilakoi, kuvankaunis kuninkaantytär! Sinä olet tullut vain meren mahtavuutta imehtimään. Siispä tiedä, että meri voi olla myöskin kuin kansa, joka orjailee ja sietää sortoa satoja vuosia, mutta herää hetkessä ja sortaa sortajansa.
Kuin kaarna katkeevat sen käsissä silloin kaikki vallanmerkit. Kuin ruoko häälyvät silloin kaikki hallitsijahuoneet ja syöksyvät syvyyteen.
Älä heilu, hienohelma! Sinua hurmaa meren kohina korvissasi ja valtimoissasi. Jospa aavistaisit, että elämä on valta, joka ei siedä leikkiä, ja intohimo on pyhä pyörremyrsky, joka ottaa omansa, mistä tahtoo, eikä laske sitä koskaan takaisin entisenä entisille sijoilleen!
Kuin lentävän lehden se sinut syliinsä tempaisee. Kuin kuluttava tuli se sinut polttaa karreksi ja syöksee syvyyteen.
Tule hulluksi, turmansynty! Sinä luulet maailmanrannalla ijäti istuvasi. Ja kuitenkin on tähtiin kirjoitettu, että sinä rakastat kuvajaista enemmän kuin oikeaa ihmistä ja että tuo rakkaus on sinut nuorena raateleva.
Kuin meren suola on se sinun sydänhaavojasi kirveltävä. Kuin meren maininki on se sinua hulluksi huljuttava ja syöksevä syvyyteen.»
Sade oli lakannut. Repaleiset pilvet ajelehtivat kuun ohitse. Ja yhä kaikui tuo laulu mereltä ja meren syvyyksistä, huumaten järjen ja aistimet, tunkien sieluun ja sydämeen.
Riensi rantaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Heitti onkensa aalloille ja odotti vavahtelevin verin, mitä antaisi hänelle Ahti ruokorinta.