Se antoi ahvenen hänelle.
Samassa seisoi maankuulu kuninkaanpoika hänen edessään.
—Kuka olet? kysyi värisevin äänin tuo kuvankaunis kuninkaantytär.
Mutta sen hän teki vain sielunsa suuressa hämmästyksessä ja jotakin sanoakseen. Sillä hän tunsi kyllä kumman kuvajaisensa puistolammikosta.
—Olen mielikuvasi, kuuli hän korvaansa kuiskattavan. Olen ihanteesi.
Tule ja syleile minua!
Ja samalla hän tunsi suulleen suudeltavan.
Äkkäsi silloin sydämensä seisahtavan tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Ja hän vaipui hänen valtoihinsa pimeässä yössä, myrskyn mylviessä, aaltojen korkealle kohotessa, repaleisten pilvien kuun ohi kuin vauhkojen onnen varsojen tai harhailevan haaveen hahmokuvien kotiinsa tuulen nopeudella kiirehtäessä.
Aamulla, kun heidän tuli erota, kysyi tuo kuvankaunis kuninkaantytär:
—Milloin saan sinut nähdä jälleen?
Vastasi se maankuulu kuninkaanpoika: