Matti paukautti auki pullonkorkin ja tarjosi ryypyn Nallelle, joka heti lähti ystävällisesti alas tulemaan. Sitten irroitti hän tuppivyönsä ja teki siitä riimun Nallen kaulaan, yleisön ympärillä nauraessa ja pistäessä pilojaan.
—On sillä Matilla konstit, sanottiin.
—On konstit, on konstit, myönnettiin. Olen minä kuullut karhua silmään ammuttavan, mutta en koskaan suuhun vielä.
—Saipahan Matti vain siitä varsan, että paukahti.
—Vasikkahan tuo. Ruvennee ehkä vielä sitä hyvinkin lypsämään.
Mutta Matti nipristi vain ohuet huulensa sukkelaan hymyyn, otti tuppivyön pään toiseen käteensä ja sanoi:
—Noh, Nalle! Nyt lähdettiin.
Ja Nalle lähti astua juppasemaan vakavana hänen perässään, seuraten uutta isäntäänsä ja tämän tuppivyötä, mutta vielä enemmän vanhaa piintynyttä perisyntiään.
—Viehän se juutas sen kotiinsa! kuului yleisen ihailun sorina heidän takanaan.
—Vieköön, mihin vie! ähkäisi asemapäällikkö vihaisesti, mutta kuitenkin hyvillään, että asia oli niin onnellisesti päättynyt. Saa se kuitenkin käydä nuo savupiiput korjaamassa.