Minussa oli paljon poltto-ainetta. Minä paistoin kuin kynttilä ja olin itseeni sangen tyytyväinen. Mutta aina oli jossakin lähitienoilla joku toinen, joka paistoi vielä paremmin, eikä se voinut olla minussa kirpeätä kateutta ja kaunaa herättämättä.
Jos se oli pienempi minua, minä söin suuhuni sen. Jos suurempi, vältin koko sitä seutua ja viiletin kiireesti muille markkinoille.
Täytyihän minun olla suurin kaikista ja paistaa kirkkaimmin kaikista ainakin omassa ympäristössäni!
Mutta samalla oli mieleni mustan-murheellinen.
Tunsin tuhlanneeni jotakin sellaista, jota en koskaan, en koskaan saisi takaisin enää, elävän, ihanan ihmisyyteni ja sen valoisan valtakunnan, jonka Jumala kaikkivaltias oli kerran määrännyt minun perinnökseni ja asuinsijakseni.
Olin saanut sensijaan vain ahventen valtakunnan, jonka asukkaat eivät nekään minua ehdottomaksi kuninkaakseen tunnustaneet. Näin kyllä, että he pitivät minusta minun hilpeän luontoni vuoksi, mutta juuri samasta syystä he eivät minua kyllin kunnioittaneet.
Olin vain huvineuvos, vain hovinarri heille, ja minun parhaat temppuni ja päähänpistoni, joista monet todellakin olivat varsin nerokkaita, olivat vain omiaan heissä tuota vähemmän imartelevaa käsityskantaa kasvattamaan.
Eivät he minun leikistäni lämmenneet tai minun ilostani ilahtuneet, kävivät päinvastoin kahta jörömmiksi ja vetäytyivät loitommalle kuin maalaiset jotakin markkinakummaa katsomaan.
Huomasin kaikesta, että olin vain erikoisuus, vain outo originaali heidän mielestään. Ja niin rupesin minäkin alkuperäisen luontoni jätteitä häpeämään ja pyrkimään kaikessa heidän kaltaisekseen.
Kävihän se, kävihän se odottamattoman hyvin. Pian olin minä kala niinkuin kaikki muutkin kalat, ahven niinkuin kaikki muutkin ahvenet, ja minä muistin yhä harvemmin, mistä olin tänne tullut ja kuka minä oikeastaan olin.