Rupesin tylsistymään. Toisinaan, kauniina, kirkkaina kesäpäivinä, saatoin vielä joskus nousta pintaan vedenpäällisen elämän merkillistä valkeutta ja kuulakkuutta ihantelemaan.
Moni himmeä, haalistunut mielikuva entisiltä ajoilta kulki silloin läpi olemukseni. Mutta muuten minä elin enimmäkseen siellä alhaalla ja viihdyin siellä alhaalla, enkä vihannut mitään niinkuin niitä komeroita sielussani, joissa joku entisen autuaamman olotilan muisto tuntui vielä vasten tahtoani asustavan.
Samalla olivat silmäni tottuneet jo huomaamaan, mitä oli oikeastaan elämä tuolla alhaalla ja mitä piili noiden synkkien sydänvesien pimennoissa.
Siellä piili elämän taistelu, olemassaolon taistelu, kiinteä, jokahetkinen, hellittämätön.
Minullehan se oli ollut vain leikkiä, vain liikojen, käyttämättömien voimien vallatonta temmeltelyä, mutta heille se oli täyttä totta.
Koko heidän aikansa meni vain elatuksen hankkimiseen. Koko päivän, aamusta iltaan, he vain vaanivat ja väijyivät, piilivät ja pakenivat, ja mielenkiinto, jota he toisiaan kohden osoittivat, oli lähinnä syömärin, joka tutkii lautastaan.
Kun tuon huomasin, kauhistuin. Oliko tämä elämän arvoista? Eikö elämällä siis ollut mitään sen suurempaa ja korkeampaa tarkoitusperää?
Ei! täytyi minun tunnustaa itselleni.
Kävin läpi mielessäni kaikki elämänmuodot, jotka tunsin, korkeimmasta alimpaan, ja huomasin niissä kaikissa saman syömärillisen tarkoitusperän.
Silloin rupesi elämä minua pelottamaan ja inhoittamaan.