Toisti koneellisesti nuo sanat tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Ja kohta heitä oli siinä kuutamoisen meren rannalla kaksi itkijää.
—Ja sinä? kuiskasi sitten hiljaa tuo kuvankaunis kuninkaantytär.
—Kaiketi on minun jäätävä Ahtolan asukkaaksi.
—Ja mentävä Ahdin kassapäiden karkeloihin?
—Niin.
Lepatti silloin kuin haavanlehti tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Kävi hän armaansa käteen ja piti sitä kauan kädessään.
—Eikö mikään, mikään mahti maailmassa, hän sanoi, voi sinua niistä pelastaa?
—Tuskin. Ne ovat ainoa lohdutukseni siellä alhaalla. Ainoa, sen jälkeen kun sinä menet pois minulta.
—Mutta jos minä en mene? Jos minä jään?
—Sinä olet jo mennyt. Sinä rakastat jo oikeaa ihmislasta.