—Kenties. Olisi ehkä yksi.
Lausui raskaasti niinkuin rautaisen taakan alta nuo sanat se maankuulu kuninkaanpoika. Mutta toinen tarrautui niihin kiinni kuin hukkuva oljenkorteen.
—Kuinka? Siis olisi joku keino? hän kysyi. Mikä?
—Minä en voi sitä sanoa sinulle.
—Miksi et? Tiedäthän, että rakastan sinua.
—Juuri siksi. Juuri siksi on minun mahdoton saada niitä sanoja huuliltani.
—Siispä otan minä ne niiltä!
—Et. Se on minun salaisuuteni.
—Siispä tahdon olla sinun salaisuutesi salaisuus!
Suuteli sulhoaan kauan ja kuumasti tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Mutta kun hän sitten katsahti hänen silmiinsä, hän huudahti hiljaa, niin kummallisen kuolleet, elottomat ja kuitenkin intohimoisesti vetävät ne olivat.