Hän lupasi enemmän kuin hän voi pitää. Mutta kuka ei olisi tehnyt sitä hänen asemassaan? Sillä Ahtolan nuorin neiti kietoi hänet käsivarsillaan ja hänen suortuvansa lankesivat hänen kasvoilleen kuin esirippu kaiken entisen ja nykyisen välillä.
Niin uivat he päin Ahdin linnaa kuin kuutamon kajastus merellä tai putoovan tähtösen hopeajuova, joka häipyy pimeyteen.
JUMALIEN JUHLA.
Oli koolla koko ahventen valtakunta noita harvinaisia häitä viettämässä. Ahdin merenkultainen linna oikein vilisi vieraita, Vellamon vetiset padat täytettiin ja tyhjennettiin aina uudelleen. Mutta linnan peräsalissa, pitkän paaden kupeella, olivat saaneet sijansa varsinaiset arvovieraat kahden puolen morsiusparia.
Siinä oli lohet kuin englantilaiset lordit, siinä salakat kuin saksalaiset kauppamatkustajat, ankeriaat kuin itämaiset diplomaatit, haijit ja hauvit kuin Venäjän bolshevikit. Tällä kertaa oli kunniapaikka kuitenkin annettu ahventen suurelle suvulle, johon sulhanen lähinnä luettiin. He olivatkin saapuneet oikein joukolla ja tulleet sijoitetuiksi morsiusparia vastapäätä.
Pöydän päässä taas istui Ahti ruokoparta itse, Vellamoinen veen emäntä vierellään. Kummallakin heillä oli hovimestareinaan pari mursua, joiden alaisina taas toimi epälukuinen määrä hylkeitä, veen koiria y.m. palvelusväkeä.
Tarjoilu sujuikin näiden avulla aivan moitteettomasti.
Kun oli päästy paistiin, jota tässä tapauksessa edustivat eräät rajattoman upotussodan tulokset, nousi ryntäilleen Ahti ruokoparta, kohotti maljansa ja loihe lausumaan.
—Meillä on tänään harvinainen tilaisuus, sanoi hän, kutsua kuolemattomien joukkoon eräs valtakuntamme vähäisimmistä, mutta ei suinkaan silti vähimmän ansiokkaista alammaisista. Hän on tosin vain ahven, pelkkä ahven, mutta minun tyttäreni rakastaa häntä, ja te tiedätte, että rakkaus tekee kuolemattomaksi. Merkillisintä hänessä kuitenkin on epäilemättä, että hän on kerran ollut ihminen, todellinen, lämminverinen, inhoittava ihmislapsi, vaikka hän sittemmin on niin menestyksellisesti meidän vertaiseksemme veljestynyt ja kylmentynyt. On mahdollista, että hän tähän saakka on ollut hiukan haalea. Nyt hänestä on tuleva kylmä, aivan kylmä, siitä on minun tyttäreni huolta pitävä. Ja niin on meillä ensikerran elämässämme tuo ihme, johon turhaan olen hakenut mitään vastaavaisuutta kansamme aikakirjoista: ihminen voi tulla kalaksi, mutta kala ei koskaan ihmiseksi.
Se osoittaa meidän rotumme eittämätöntä ylemmyyttä. Sillä me olemme valmiit, mutta ihminen on keskitekoinen, kuten voi jo huomata siitä, miten vaikeasti hän vedessä hengittää, mutta vielä enemmän siitä, että hän vain harvoin ja poikkeustapauksissa voi tulla toimeen omalla valollaan. Siksi hän pelkää pimeyttä, jota me rakastamme, ja rakastaa valkeutta, jota me vihaamme. Näin on ikuinen juopa meidän välillemme kiinnitetty. He syövät meitä ja me heitä, he vetävät meitä valkeuteen, me heitä pimeyteen. Missä me toisemme kohtaamme, se tapahtuu jommankumman kuolemaksi. Siksi näyttää niin harvinaiselta tämä tilaisuus, missä—kenenkään syömättä, kenenkään syödyksi tulematta— tapaavat toisensa ihminen ja kala. Mutta se näyttää siltä vain pintapuolisesti katsoen, sillä totisesti kuolee tällä hetkellä ihminen ja syntyy kala hänessä.