Mutta Ahdin linnassa ei näistä merenpäällisistä mielipiteistä paljoakaan välitetty. Siellä alkoi mässäys, jossa kukin sai parhaansa mukaan pitää puoliaan.
Juotiin simaa, tuota jumalien perintäjuomaa, haukattiin parasta maitojuustoa päälle, toiset pistivät hurjaksi tanhujuoksuksi, toiset lepäsivät käsikkäin ja sylikkäin paaden pallealla. Mikään väärä häveliäisyys ei häirinnyt suhdetta vierasten ja iloisen isäntäväen välillä.
Ahti juopui ensin, särki harppunsa ja simpukanhelmikruununsa ja oli kahden merihevon välissä vuoteelleen kannettava.
Kauemmin kesti Vesihiisi, vaikka hänkin kävi sangen väkivaltaiseksi tavoiltaan, rupesi ahdistelemaan aallottaria, jopa itse illan nuoren sankarittaren morsiushuntua kohottelemaan. Kun häntä siitä huomautettiin, hän vain nauroi kaikuvasti, suikkasi suuta Vellamolle ja veti hänet pärskyvin sieraimin polvelleen.
Verestävine, elämän-ilosta hurjistuneine silmineen, leveine leukoineen ja nykerönenineen, hän oli niin hullunkurisen näköinen, ettei itse ankara, säädyllinen ja muuten arvostaan hyvinkin arka veen emäntä voinut suuttua hänelle. Hän sysäsi vain hänet hyväntuulisesti syrjään ja irtautui hymyillen hänen umpimähkäisestä, mitään tarkoittamattomasta syleilystään.
Kaikki nauroivat.
Vesihiisi kaulaili vielä kerran tyhjää ilmaa ja vaipui sitten malttuneena käsivarsiensa varaan, heittäen hujanhajaisia katseita ympärilleen sekä etsien uutta uhria itselleen.
Nyt sattuivat hänen silmänsä illan toiseen päähenkilöön, sulhoon ihmissukuiseen, joka kohteliaana, hymyilevänä, joskin ulkonäöltään hajamielisenä oli koko ajan ottanut vastaan joka taholta tulvehtivia, enemmän tai vähemmän sopivaan muotoon sorvaeltuja onnentoivotuksia.
—Juo! sanoi Vesihiisi, ohjaten simasarkan hänen nenänsä alle. Juo, vanha merisika!
Sulhanen kasteli huuliaan ja virkahti Vesihiiden vaarallista huomiota itsestään pois johdattaakseen: