—Emmeköhän taas saisi vähän musiikkia?
Mutta mikään ei auttanut. Vesihiisi lykkäsi purtilon hänen eteensä ja röyhtäisi röyhkeästi:
—Syö! sanoi hän. Se on ihmislihaa, tuoretta ihmislihaa. Pitäisi maistua sulhasmiehelle.
Käänsi kasvonsa kauhistuneena tuo maankuulu kuninkaanpoika.
Kesken hääkemujen mässäystä, kesken jumalien juhla-iloja hän äkkiä tunsi ihmisheimoon kuuluvansa. Ja oli kuin samalla katto olisi kohonnut, seinät siirtyneet, ja hän ollut isänsä linnassa tuolla, missä sadat palvelijat ja kymmenet kannupojat seurasivat hänen pienintäkin viittaustaan.
Hän näki itsensä jälleen orhin selässä, näki itsensä upean ritariseurueen etupäässä! Hei, eikö torahtanutkin tuolla jo jahtitorvi? Vai airueetko ne antoivat merkin mainehikkaan turnausleikin alkamisesta?
Hän näki silmissään vain kiiltäviä kilpiä ja haarniskoita.
Hän oikaisi vartensa kuin satulassa, kohotti silmänsä ja katsoi ylpeästi ympärilleen.
Vesihiisi vain ei mitään huomannut tai ollut huomaavinaan.
—Nai! sanoi hän tuttavallisesti silmää iskien ja morsianta poskesta nipistäen. Vai mitä arvelee aallotar koreakutri? Eivät ne osaa oikein rakastaa eivätkä oikein vihata nämä ihmislapset.