Hänen sanansa olivat loukkaukseksi tarkoitetut, mutta sulhanen tuskin kuuli niitä enää.
Näyttämö oli nyt kokonaan muuttunut hänen sielunsilmissään. Hän näki pienen kalastajamökin, sen pihan ja sen toisella puolen uutispirtin, jonka seinät olivat tuoreilla koivunlehvillä koristetut. Siellä tarjottiin kahvia ja sämpylöitä.
Mutta nyt juuri kokoontuivat kaikki sekä vanhasta että uudesta pirtistä kesäiselle pihamaalle, minne pappi ja lukkari olivat valkealla liinalla katetun pöydän taakse suuren, monihaaraisen pihlajan alle asettuneet. Astui hänen eteensä käsi kädessä vihittävä morsiuspari, toinen mökin poika, potra kuin kuusi kukkulalla, toinen…
—Ui! kiljasi hän äkkiä ja kumosi voimakkaalla iskulla simasarkan sisällyksineen mitään aavistamattoman Vesihiiden päähän. Ui ja anna muidenkin uida! Nyt päättyivät jumalaisten juomingit minun kohdaltani.
Hän oli jo ovella, hän oli jo ulkona ovesta.
Väkevin, vastustamattomin vedoin hän raivasi itselleen tien läpi hämmästyneen häärahvaan ja ohi häneen kurkottavien käsivarsien. Hän tunsi, että hänen täytyi päästä pois täältä, sillä muuten hän ei jaksaisi hallita itseään enää, vaan tekisi tihuja töitä.
Minne?
Se oli hänelle tällä hetkellä samantekevää. Mutta mahdollisesti tuonne, missä nyt juuri noita toisia häitä vietettiin ja vihittiin ehkä tällä hetkellä hänen toinen, todellinen, inhimillinen ihanteensa.
Syntyi hirveä hälinä ja meteli hänen jälestään.
Vesihiisi, jolle sarkka oli uponnut saakka korviin, huusi ja parkui kuin mölyapina päästäkseen irti äkkiarvaamattomasta pakkopäähineestään. Morsian oli pyörtynyt, Vellamo koki häntä turhaan henkiin herätellä. Vieraat vilistivät tiehensä, yksi sinne, toinen tänne, tritoonit turvautuivat torviinsa, meripedot muihin puhaltimiinsa, ja koko pidot päättyivät sanoin kuvaamattomaan sekasortoon, josta koko Ahdin linna huojahteli.