—Mikä kunnia talolle! kuiskivat häävieraat. Onhan tullut tanssittamaan morsianta itse maankuulu kuninkaanpoika.
—Mikä kunnia meidän köyhälle mökillemme! huokaili anoppi autuaassa hymyilyssä. Kunpa nyt vain osaisimme oikein niijata ja kumartaa, kun hän tanhunsa lopettaa!
Mutta tanhu ei loppunut, se siirtyi vain nyt eteiseen ja kartanolle.
Kaikki kansa seurasi perässä pelimannineen. Seurasi myöskin pappi ja lukkari, kumpikin pimeinä kuin ukkospilvi.
—Tässä eivät ole ikinä asiat oikein, huomautti lukkari silmää viisaasti vilkuttaen. Onko arvon rovasti pitänyt oikein silmällä tuota kavaljeeria?
—Kyllä, vastasi arvon rovasti nuivasti, sillä hän oli äkeissään siitä, ettei korkea vieras ollut häntä edes kumarruksella tai armollisella päännyykähdyksellä kunnioittanut. Hän on maankuulu kuninkaanpoika. Mitä hänestä?
—Maankuulu kuninkaanpoika hukkui haaksirikossa jo vuosia sitten. Mutta tämä on ottanut hänen hahmonsa ja esiintyy hänen olennossaan.
—Nähtävästi hän ei ole hukkunut, koska hän kerran karkeloi meidän silmäimme edessä. Vai aikooko lukkari minulle taika-uskoa tyrkyttää?
—Taika-uskoa tai ei. Mutta onko arvon rovasti nähnyt, kuinka nokkelasti kalanpursto hänen takapuolellaan keikahtelee?
Sitä ei arvon rovasti ollut nähnyt todellakaan. Mutta nyt hän kohotti kätensä kauhistuneena kohti taivasta ja huusi korkealla äänellä yli kaiken hääkansan: