Laski kruunun kimmeltävän hänen päähänsä se maankuulu kuninkaanpoika ja sanoi:
—Tässä minä olen. Sinä kutsuit minua. Ja nyt kruunaan minä sinut ikuiseksi kuningattarekseni.
Ja kuiskasi hänen rintaansa nojaten tuo kuvankaunis kuninkaantytär:
—Tiesinhän minä sinun tulevan. Minun on ollut niin ikävä sinua. Eikö totta, nyt me emme eroa enää milloinkaan?
—Emme Tuonelan tuvillakaan.
Kävivät karkeloon kansan silmäin edessä.
Kaikki väistyivät seinävierille heitä katsomaan. Totisesti, ei oltu nähty vielä sellaista tanhua tämän ilman kannen alla.
Se keinui kuin meri, se aaltoili kuin ulappa, kuin meren syvyys se sykähteli ja kuin taivaan korkeus se kohosi uljaana ja ylpeänä yli ihmislasten. Siinä säihkyi rikkaus ja tenho, joka oli outo köyhille kalastajakylille, säkenöi elämänriemu ja elämänkauneus, elämänkulta ja elämänpurppura, jotka olivat tämän tienoon asukkaille tuiki tuntemattomia. Mutta ennen kaikkea siinä kaartui kahden ylhäisen sydämen aateluus, jotka eivät olleet luodut roskaväkeä varten eivätkä tavallisilla arkimitoilla mitattaviksi.
Epäilemättä he karkeloivat kohti perikatoaan. Mutta juuri tuo tunne sytytti tulen sulhon silmiin ja sai myöskin morsiamen valjut posket niin heleinä hehkumaan.
Huomasi jokainen, ettei tämä ollut mikään tavallinen morsiustanhu. Siksi seisoivat he vain seinävierellä ja ihmettelivät; soiton sävelten aina hurjemmin humistessa, tanhun tahdin aina kuumempana kiirehtiessä.