Seurasi jälleen pitkä, painostava vaitiolo.
Vihdoin rohkaisi itsensä vanhin ja viisain heistä, astui askeleen eteenpäin, kumarsi maahan saakka ja sanoi:
—Jos minä näen unta, minä luulen eläväni todellisuutta. Jos minä elän todellisuutta, minä luulen näkeväni unta. Uskon, että juuri näin on laita meidän armollisen majesteettimme.
Kuningas nyykäytti päätään suopeasti hänelle.
—Hyvä, hän sanoi. Sinä saat viisi markkaa. Mutta nyt tahdon minä, että todellisuus, joka on minulle kerrottu, on selitettävä niinkuin uni minulle.
Unienselittäjä kumarsi toisen kerran maahan saakka ja sanoi:
—Herra, miksi et pyydä minua peltoa painomitoilla, kultaa pintamitoilla mittaamaan? Mutta tahtosi tapahtukoon. Suvaitse käskeä, että nämä kaikki muut poistuvat huoneesta, niin tahdon sen kahdenkesken sinulle ilmoittaa.
Kuningas ei vitkastellut hänen nöyrää pyyntöänsä noudattaa.
Hän tarttui ruokosauvaansa, ajoi pois kaikki palvelijansa ja hoviväkensä, vieläpä muut unienselittäjätkin, heitellen heitä selkään tohveleillaan. Sitten istahti hän lääpästyneenä vuoteensa laidalle, asetti keppinsä polviensa väliin ja virkahti:
—Noh? Saanko minä nyt kuulla sinun selityksesi?