Mutta Matti ei ollut kuulevinaan sillä korvallakaan.
—Kuulehan äitiä, naurahteli hän vain Nallen kanssa kättä paiskoen, miten nimitteleekin rumasti meitä. Ja sentään me olemme luojan luotuja molemmat! Vaikka et sinä ole tainnut käydä vielä ripilläkään?
Ei auttanut eukon muuta kuin ruveta hymähtelemään hänenkin, kun Matti niin hulluja hassutteli. Mutta semmoinen se poika oli aina ollut! Ei tiennyt koskaan, mitä se keksi ja mitä uutta juonta sillä oli kotiin tullessaan.
—Sehän syökin kuin iso mies! äystäsi hän kuitenkin vielä, kooten kupinpalaset lattialta ja ruveten uuteen kuppiin Matille veljiä padasta ammentamaan.
—Mies syö ja mies saa! sanoi Matti. Eikös niin, Nalle? Tuo vain vellikuppi Nallenkin nokan eteen.
Eukko töytyytti vellikupin Nallellekin ja pisti piloillaan:
—Pitääkö sille lusikkakin olla.
—Eihän lapsi vielä lusikasta…! vastasi Matti järkähtämättömästi. Mutta oppii se vielä siihenkin, oppiipa hyvinkin. Kohta se käyttää veistä ja kahveliakin kuin suuret herrat.
Sitten rupesivat he syömään rauhallisesti.
Monta Matin kujetta oli eukko nähnyt elämässään, mutta ei koskaan mokomaa vielä. Siksi hän tahtoi miesväen syödessä alottaa oikein vakavan keskustelun asiasta.