—Aiotko sinä todellakin pitää täällä tuon kuvatuksen? hän kysyi.
—Missäpäs minä, vastasi Matti, ottaen itse ryypyn ja tarjoten Nallellekin. Ja olethan sinä itsekin aina sanonut, että olisipas edes renki meillä, kun ei minustakaan tahdo oikein noihin raskaimpiin maatöihin olla.
—Renki kyllä, myönsi eukko, mutta ei metsänpeto.
—Tarvitaan voimakasta miestä tässä talossa, vastasi Matti, jos mieli tulla syystouot tehdyiksi, lanta pellolle ajetuksi ja varsinkin kuokituksi tuo uutissarka, josta sinä olet niin usein minua patistanut. Ja vielä tämä perunatkin nostaa ja vaon kyntää ja, jos tahdot, niin sinun huttusikin hämmentää.
Eihän herjan kanssa voinut kukaan vakavana pysyä. Eukkoa rupesi taas naurattamaan, niin että hänen täytyi purra huivinsa nurkkaa ja kääntyä pankkoon päin omille askareilleen.
—Olisit edes miniän tuonut, hän sanoi, niin siitä olisi ollut jotakin apua minullekin.
—Miniöitä on maailma täynnä, muhoili Matti, mutta tällaista
Mesikämmentä ei ole kolmessa kuninkaan valtakunnassa.
Nyt olivat kuomakset syöneet, Matti risti kätensä ja opetti Nallenkin samoin tekemään. Sitten he molemmat nousivat pöydästä.
—Noh, Nalle, virkahti Matti Nallea päälaelle taputtaen. Kelpasiko rokka? Eihän ne ole meillä herrojen herkut, mutta ruokaa on ja työtä on… Ai, yhden asian minä olen aivan unohtanut!
Eukkokin käännähti katsomaan, mikä uusi juoni Matille oli jälleen päähän pälkähtänyt. Mutta tätä hän ei kuitenkaan olisi voinut aavistaa.