Ja kesyttäjäherra teki parastaan. Hän tiesi oman paikkansa ja palkkansa olevan kysymyksessä.
Nyt vasta oppi Nalle oikein tietämään, mitä suurvaltoja maailmassa taide, yleisö ja arvostelijat olivat.
—Minun taiteeni, minun taiteeni! hokivat sirkustaiteilijat alituisesti toisilleen. Ja mitä huonompia ja kelvottomampia sitä useammin ja äänekkäämmin kaikui tuo sana heidän huuliltaan.
'Minun taiteeni' vaati niin ja 'minun taiteeni' vaati näin. Mutta myös yleisöllä oli omat vaatimuksensa ja niiden edestä oli itse taiteenkin väistyttävä.
—Minä veisaan viisi teidän taiteestanne! ärjyi johtaja. Minä kysyn, kuka teille palkan maksaa. Minä! Ja mistä minulle rahat juoksevat? Yleisöltä! Menetelkää siis sen vaatimusten mukaisesti.
Se oli selvää puhetta, jonka sirkustaiteilijatkin hyvin ymmärsivät. Nuristen ja nuristen taipuivat he johtajan tahtoon siinäkin, missä heidän taiteellinen omatuntonsa vahvasti penäsi vastaan. Mutta seuraavana päivänä alkoi uudelleen saman riidan rapina.
Taiteen ja yleisön välillä olivat sanomalehdet ja niiden arvostelijat.
Heitä kohdeltiin suurella kunnioituksella. He esiintyivät yleisön täysvaltaisina edustajina.
Kansan ääni he tosin eivät olleet, sillä se kaikui vapaana ja valloillaan sirkuksen pitkiltä penkkiriveiltä katosta lattiaan. Mutta he olivat kansan tahto, kuten kansan valtuuttamat eduskunnat ja parlamentit ovat, jopa usein tuon tahdon toteuttajiakin, kuten hallitukset ja ministeriöt. Näin oli sekä lakiasäätävä että toimeenpaneva valta heidän käsissään.
Mutta heidänkin yläpuolellaan oli aina yleisö? Hekin olivat siitä riippuvaisia ja heidänkin paikkansa ja palkkansa olivat vaarassa, jos he uskalsivat uhmata yleistä mielipidettä.