Heidän tahtonsa oli kansan tahto vain sikäli kuin se toimi kansan tahdon mukaisesti.
Muuten he olivat kurjia raadollisia kuolevaisia niinkuin kaikki muutkin eikä kukaan heistä sen enempää välittänyt. Sillä yksilönä he vain harvoin olivat muita merkillisempiä.
Nalle ei tosin joutunut mihinkään suoranaisiin tekemisiin heidän kanssaan, sillä hän oli siinä onnellisessa asemassa, että hän ei lukenut eikä hänen tarvinnut lukea sanomalehtiä. Mutta hänellä oli arvostelijansa hänelläkin ja kylläkin vaikutusvaltainen siinä piirissä, josta nyt hänenkin paikkansa ja palkkansa riippui.
Se oli kesyttäjäherra, hänen harjoitusmestarinsa, jonka kädestä ei piiska poistunut milloinkaan.
Hänen nimensä oli professori.
Nalle oppi hänet pian kaikista muista erottamaan, sillä niiden luku oli legio ja hän voi häkkinsä raosta nähdä kaikki heidät.
Siellä oli hevosprofessorit ja leijonaprofessorit, koiraprofessorit ja marakattiprofessorit. Kullakin niistä oli pitkä piiska kädessä ja kaikki ne olivat yhtä ylpeät ammatistaan.
Se oli ikäänkuin jonkunlainen eläinten yliopisto tai taide-akatemia.
Heidän tehtävänsä oli opettaa taiteen vaatimuksia kasvateilleen.
Johtaja piti kyllä huolen yleisön vaatimuksista.
Täällä sai Nalle oppia taiteen aakkoset ja ylimalkaan sen vähän tietopuolisen sivistyksen, jota hän sittemmin yhtä paljon suri ja vihasi kuin hän aluksi oli onnellinen ja ylpeä siitä. Vaikea oli saada päähän sitä, vielä vaikeampi siitä vapautua.