Taide vaati ensiksikin, että oli oma alkuperäinen luontonsa tyystin unohdettava.
Nalle oli tosin liian paksupäinen tajutakseen, mitä kaikkea tällä tarkoitettiin, mutta sen verran hän ymmärsi, ettei hänen suinkaan sopinut olla se, mikä oli, vaan jotakin muuta, paljon hienompaa ja korkeampaa.
Se oli Nallen mielestä päivänselvää, varsinkin apinoihin ja marakatteihin nähden.
Itse hän sensijaan oli jo kyllin hieno ja korkea omasta mielestään. Hän vaati itselleen poikkeusasemaa, jota hänen professorinsa ei mitenkään tahtonut sallia hänelle. Silloin viuhui piiska jälleen ja Nalle sai tuntea pian omassa turkissaan, että taiteessa oli sääntöjä, mutta ei mitään poikkeuksia.
—Hän on laiska, hän ei viitsi, valitti professori usein tuskissaan johtajalle. Kyllä hänellä lahjoja on, mutta hänellä on harvinaisen uppiniskainen luonnonlaatu.
— Mutta hän on yleisön suosikki! kivahti johtaja hänelle. Siksi hän on myös minun suosikkini ja teidän on siitä osviittaa otettava.
—Mutta hän ei opi mitään, hän ei opi mitään kunnollisesti, päivitteli professori. Siksi hän ei tule koskaan mitään kunnollisesti tietämään eikä taitamaan.
—Hän on sunnuntailapsi, lausui johtaja tyynnytellen häntä. Hänen ei tarvitse tietää eikä taitaa mitään. Hän saa tehdä, mitä hän tahtoo, ja yleisö on kuitenkin tyytyväinen.
—Hän menee hukkaan! huusi professori epätoivoissaan. Nuorena on vitsa väännettävä. Jos hän ei jo alussa paranna tapojaan, saa hän katua kaiken ikänsä sitä.
—Nerolla on neron oikeudet, virkahti johtaja, luoden haaveellisen katseen korkeuteen. Hän on lahja kaiken hyvän antajalta. Hänet on otettava vastaan nöyryydellä ja kiitollisuudella eikä pikkumaisella, ahdashenkisellä arvostelulla!