Kuninkaantytär itse ojensi Nallelle makeisia omasta silkkipussistaan, joka oli kullalla ja päärlyillä kirjaeltu.
—Teillä on tästälähtien oleva oikeus kutsua laitostanne minun omaksi
Kuninkaalliseksi sirkuksekseni, lausui kuningas armollisesti, ojentaen
samalla oman hopeisen nuuskarasiansa syvään kumartuneelle johtajalle.
Minä näen, että te olette nero kaikkien sirkustaiteilijain seassa.
—Teidän majesteettinne, teidän majesteettinne …, sopersi vanha johtaja liikutettuna. Mitä minä olen aina sanonut? Minä olen sanonut, että vain nerot voivat neroja ymmärtää.
Se ilta oli onnellisin johtaja Carusellin koko elämässä.
Nythän se oli, nythän se oli niinkuin sen ollakin piti taas! Noinhan se oli ennenkin ollut, noinhan hän oli ennenkin maailman mahtavien kanssa keskustellut, noin oli suosion ukkonen jylissyt hänen ympärillään ja noin oli suuri yleisö hänet ennenkin ymmärtänyt.
Sinä iltana vanha Caruselli itki. Hän halasi Nallea kaulasta ja puheli sekavia sanoja kesken nyyhkytyksiensä.
—Poikani, rakas poikani! kuultiin hänen huudahtelevan omalla italialaisella äidinkielellään. Caro mio, caro mio! Sinä minun vanhuuteni valo! Sinä minun turvani ja tukeni!… Mitä voisin minä tehdä sinulle? Kuinka palkita sinua? Annan sieluni sinulle, annan henkeni ja vereni!… Elän uudelleen sinussa, näen oman neroni sinussa… Kuljet kohti loistavaa tulevaisuutta… Mikä olen minä sinun edessäsi? Heinä, joka tuleen heitetään! Halveksi minua, pure minua, polje minua, mutta älä koskaan eroa minusta!…
Näin nyyhkytti vanha Caruselli ja kaikki sirkustaiteilijat seisoivat hartaina hänen ympärillään. Tällä kertaa olikin heidän hartautensa aivan vilpitön, sillä samalla kuin heidän johtajaansa oli näin suuri ja odottamaton onni kohdannut, oli kohonnut myös heidän oma arvonsa ja he voivat tästälähtien nimittää itseään 'Hänen Majesteettinsa omiksi Kuninkaallisiksi Ruotsalaisiksi sirkustaiteilijoiksi!'
Seuraavana päivänä sisälsivät sanomalehdet pitkiä selontekoja tästä merkillisestä näytännöstä ja johtaja Carusellin nimi oli kaikkien huulilla. Mutta Nallekaan ei jäänyt tästä yleisestä suosionosoitusten tulvasta osattomaksi. Julkinen mielipide nimitti hänet Suomen kansalliskarhuksi ja sillä nimellä hänet sittemmin tunnettiin ensin vanhassa, mutta myöhemmin myös uudessa maailmassa.
Nallesta itsestään oli samantekevää, nimittivätpä ne sitten häntä miksi tahansa. Hän tunsi vain koneellisesti täyttävänsä jotakin itseään korkeampaa tehtävää, jota hän ei ollut itse määrännyt itselleen, jonka suhteen hänellä ei ollut koskaan ollut mitään vaalin valtaa, vaan joka oli syntynyt hänen kerallaan niinkuin se oli kerran kuolevakin.