Hän oli todellinen taiteilija.
VANHA MESIKÄMMEN.
Nalle harmeni voitoissa ja laakereissa.
Hänen turkkinsa hallavoitui yhä enemmän, hänen koipensa alkoivat kangistua ja hänen päänsä kävi päivä päivältä aina suuremmaksi ja raskaammaksi. Joskus pelkäsi hän sen suorastaan putoavan omista nikamistaan.
Vielä oli hänellä kuitenkin yhdeksän miehen voimat kummassakin käpälässään. Vielä kuuli hänen korvansa herkästi tanssin ja marssin tahdit, vielä taisi hän kaikki temput, jotka hän oli oppinut nuoruudessaan, eikä hänen taituruutensa ollut koskaan ennen ollut näin korkealla.
Mutta hän ei oppinut enää mitään uutta. Hän taisi vain sen, minkä hän oli oppinut nuoruudessaan.
Hänellä ei ollut mitään työn-iloa tai kunnianhimoa enää. Hän ei mitenkään olisi viitsinyt enää näyttää muille taitojaan. Hänelle olisi jo aivan hyvin riittänyt se tieto ja tunto, että ne olivat olemassa, millä hetkellä hyvänsä hän tahtoi ottaa ne esille.
Hänen ympäristönsä tuomio ja arvostelu olivat hänelle jo yhdentekeviä. Hän oli käynyt niin välinpitämättömäksi jo omasta arvostaankin, että hän salli pässin ratsastaa selässään ja pienten simpansipentujen riippua kiinni takavilloistaan.
Miksi en sallisi heidän leikkiä kanssani? tuumi Nalle. Tiedänhän minä, että jos tahtoisin, voisin yhdellä käpälänkäänteellä murskata heidät.
Mutta miksi sen tekisin? En viitsi, ei kannata! He ovat liian vähäpätöisiä. Minä vain aateloisin heidät kuningas-iskullani.