—Se on mahdollista, myönsi Musti. Kenties ne juuri sitä nimittävätkin elämäksi. Minä en kärsi enää. Siitä saattaisi kylläkin tehdä sen johtopäätöksen, että olen kuollut.
—Epäilemättä, vastasin minä. Mutta ehkä sinä elät kuitenkin, vaikka toistaiseksi ainoastaan minun aivoissani.
Musti katsoi kummastuneena minuun.
—Sekin saattaa olla mahdollista, virkahti hän sitten. Kaikki on mahdollista tässä maailmassa, jossa ei ole alkua eikä loppua ja jossa kaikki kiertyy kerälle, mitä ikinä me ajattelemme.
Ja hetken perästä hän lisäsi hiukan raskasmielisesti:
—Ennen olin minä oikea koira. Nyt olen minä vain tarukoira. Mutta parempi sekin kuin ei olla koira ollenkaan eikä missään eikä milloinkaan.
Puristin hänen käpäläänsä ystävällisellä osanotolla.
—Niinhän meidän kaikkien lopulta käy, virkahdin sitten tuskin kuuluvasti. Olkaamme siis tyytyväisiä kohtaloomme!
Musti nyykäytti päätään ymmärtäväisesti. Eikä sitten kumpikaan pitkään aikaan puhunut mitään.
Siinä istuimme me siis molemmat sinisen sillan päässä miettien elämän ja kuoleman arvoitusta, me molemmat vanhat ystävät, vanhat leikkitoverit, joilta leikki oli loppunut kummaltakin ja joiden kummankin eteen vasta unessa oli auennut maailmoiden pohjattomuus.