»Lempsatti!» huudahti hän hätäisesti. »Tupahan täällä palaa. Sitävarten se tuo koira huusikin niin.»
Onneksi ei tuli ollut ehtinyt vielä liian laajalle levitä. Hän sai sen sammutetuksi märillä saappaillaan.
Joutui siihen hätään eukkokin. Hänkin oli kuullut minun huutoni kaivolle, jonne hän oli vain hetkiseksi pistäytynyt nulikoita huuhtomaan. Kuullut ja koettanut tuokion ajan turhaan paaduttaa sydäntään, siinä kuitenkaan kauempaa onnistumatta.
Ei ollut auttanut, hänen oli täytynyt lähteä! Eikä hän nyt voinut kylläkseen siunailla eikä kiitellä hyvää kaitselmusta, kun hän näki, mikä turmio ja hävitys oli sillä aikaa uhannut heidän rakasta yhteistä kotiaan.
»Jätätkin puut niin pitkälle takkaan!» torui hänen miehensä häntä.
»Ilman Mustia oltaisi nyt ehkä kaikki katottomina.»
»Ka, eihän vahinko kello kaulassa tule!» päivitteli eukko. »Mutta kyllä se oli totta, että hyvä Jumala itse käytti tällä kertaa Mustia omana välikätenään.»
»En minäkään olisi muuten vielä rantteelta lähtenyt», selitti ukko, »mutta eihän tuota kärsinyt kuulla tuon poloisen ulinaa. Ajattelin ensin, että uliskoon mitä ulisee, mutta jolkahti sitten mieleen, että Luojan luomahan se on järjetön luontokappalekin.»
»Aivan kuin minunkin mieleeni!» ehätti eukko siihen yhtymään. »Ajattelin ensin, että huutakoon mitä huutaa, eihän sillä siellä pirtissä mikään hätä ole! Niin vihlaisi sitten niin pahasti sydänalaa…»
Tähän lopetti Musti kertomuksensa.
Hänen maitokuppinsa oli täytetty heti. Ja näin oli hänen ensimmäinen ajatuskokeensa päättynyt verrattain onnellisesti.