Sinä iltana sai Nalle jälleen kaikki parhaat temppunsa näyttää. Liikennetirehtööri matkusti pois seuraavana aamuna ja Nalle oli häntä asemasillalla uskollisesti hyvästelemässä.
Hänestä oli sekä hupia että hyötyä talolle. Omenavarkaat, joiden kinttuja hän pureskeli, kaikkosivat kokonaan, samoin kylänpojat naurismaasta.
—Siellä on karhu, kuiskailivat he vain puoliääneen keskenään. Kuka hullu karhun kanssa painisille lähtee?
Kerran pidätti Nalle asemasillalla myös erään hutikkaisen markkinamiehen, riistäen viinalekkerin häneltä. Silloin hän sai kaikki naurajat puolelleen.
Suorastaan sankarillisen maineensa saavutti hän pelastaessaan hukkumasta talon pienen tytön, joka oli laiturilta järveen pudonnut ja jonka Nalle veti kauniisti kuivalle maalle.
Silloin kirjoitettiin hänestä jo paikkakunnan sanomalehteen. Sieltä kiersi uutinen Helsingin lehtiinkin, joista se kerran postin tultua suurella riemulla hänelle luettiin, eikä Nalle näyttänyt suinkaan olevan vähän ylpeä herättämästään huomiosta.
Talon naiset suorastaan jumaloivat häntä. Nalle pyörikin aina heidän kintereillään, sillä hän tiesi kyllä, missä säiliöiden ja aittojen avaimet olivat.
Mutta vieraiden aikana hän aina pyrki herrojen puolelle, tehden sen vanhasta tottumuksesta ja ikäänkuin itsestään selvänä asiana, jossa eivät mitkään vastaväitteet voineet tulla kysymykseen. Eikä häneltä pääsyä sinne koskaan kiellettykään.
Nalle piti kaikista muista talon asukkaista, paitsi ei kesakkonaamaisesta telegrafistista, joka kerran oli narrannut hänet särkemään ampiaispesän.
—Surrur, oli hän sanonut, ja osoittanut hänelle navetan irrallisen vuorilaudan ja kivijalan väliä, josta sahajauho oli esille tunkeutunut. Mitä se on?