—Kyllä, ensi kerralla, ennen kuin isäntäni oli käskenyt minua kirkon ovella kiltisti odottamaan, selitti Musti. Enhän minä aluksi voinut tietää, että kirkko oli vain vaivaisia syntisiä eikä viattomia luontokappaleita varten.
Vilkaisin salavihkaa hänen silmiinsä nähdäkseni, naljailiko hän ehkä taas ihmisparkojen heikkouksilla vai tarkoittiko hän totista totuutta sanoillaan. Mutta ei, ei hänessä ainakaan mitään tahallista vilppiä näkynyt.
—Ja sinä odotit sitten kiltisti? jatkoin taas kysymyksiäni.
—Kyllä, vastasi Musti vakavana. Olihan se isäntäni tahto ja hänellä oli oma lyhyt, mutta täsmällinen tapansa saada tahtonsa täytetyksi.
—Mikä sitten?
—Hänellä oli tuppivyö.
—Löikö hän sinua sillä?
—Epäilemättä, mutta vain kerran kahdesti, että ymmärtäisin eron hyvän ja pahan välillä.
—Ja sinä ymmärsit heti?
—Konstikos sitä sitten oli ymmärtää, kun sen oikein tunsi luissaan. Sillä usko pois, vaikka hän löi harvoin, hän löi hartaasti. Ja sillä oli kova käsi sillä Taka-Möyrylällä.