Musti meni tuttua ääntä kohden. Hänen nimensä ja hänen olinpaikkansa todettiin, hänen kykynsä ja luonteenominaisuutensa arvioitiin. Hänet tunnustettiin lailliseen ja kunnialliseen yhteiskuntaan kuuluvaksi.
—Haukkuukohan tuo oravaa? aprikoi joku.
—Miksei haukkuisi, tuommoinen pystykorva. Teertä ja oravaa!
—Mutta ei tämä oikea lintukoira ole. Taita parhaiten haukkua matkamiestä ja reppuria.
—Ja sikaa ja lehmää, heh, heh…
—Talonvahti tämä on. Näkeehän sen naamastakin.
—Mutta on se ollut tappelussa. Katsokaahan!
—Kyllä koira haavansa nuolee.
Musti kierteli miehestä mieheen, nuuskaisi kutakin, salli päätään silittää, heilautti häntäänsä, pisti jollekin käpälääkin, pelkästään hyviä ja ystävällisiä aikomuksiaan osoittaakseen. Talossa talon tavalla, tuumi hän. Mutta synkkä tunne hänen sydänalassaan esti häntä kaikesta enemmästä lähentelemisestä.
Eihän täälläkään ollut isäntää! Missä siis?