Musti pyrki jälleen ulos.
Pihalle päästyään hän tutki vielä kerran visusti jäljet, laukkoi edes takaisin ja pysähtyi sitten päättävästi kyökinportaille avautuvan oven eteen. Mutta siinä täytyi hänen kauan odottaa.
Vihdoin puikahti sieltä ulos joku itkevä piikatyttö. Musti pääsi sisälle samassa avauksessa.
Hänen vainunsa olisi oikeastaan vetänyt häntä vasemmalle päin. Mutta ovi oikealla oli raollaan ja sieltä kuului hiljaista äänten sorinaa. Musti pisti päänsä varovasti sisälle.
Seikkailuhalu oli mennyt häneen.
Mutta hänen omatuntonsa ei ollut yhtä tyyni kuin pappilan kuistilla istuessa. Hänen sydämensä läpätti kuumeisesti. Hän tunsi oudoilla ovilla kulkevansa.
Sali oli aivan tyhjä. Musti ei ollut koskaan nähnyt vielä niin suurta ja tilavaa asuinsijaa. Katosta lankesi joku himmeästi säteilevä valo, pehmeät matot lattialla tuntuivat tuiki oudoksuttavilta hänen käpäliinsä. Piano, vanhanaikaiset sohvat ja nojatuolit, pitkät palmut ja oleanderit, kaikki näytti Mustista tuiki ihmeelliseltä.
Ei, eihän täällä voinut hänen isäntänsä olla. Kyllä hänen sittenkin oli täytynyt erehtyä.
Hän aikoi jo kääntyä takaisin, mutta samalla näki hän jotakin uutta toisesta peränurkasta. Hän pysähtyi kieli suusta ulkona sitä ihmettelemään.
Siellä oli ovi, joka oli samoin raollaan kuin tämäkin, sen kynnyksellä koira, joka oli aivan hänen näköisensä ja kokoisensa ja joka pisti kielen ulos suustaan samoin kuin hänkin.