Hän oli todellakin luullut niitä yksinäisiksi. Nyt hän äkkiä kauhukseen aavisti, että Johannes kaiken aikaa oli seurustellut jonkun toisen kanssa.
Eihän Johanneksen tapa ennen ollut puhua noin äänekkäästi. Miksi hän nyt puhui? Ja miksi hän nykyään aina liikkui huoneessa noin levottomasti edestakaisin eikä Liisan viereen sohvalle istahtanut, kuten hänen tapansa ennen oli ollut?
Liisan aivot tekivät työtä kuumeentapaisesti. Mutta hän kuunteli äänettömänä.
Vasta kun Johannes ilman mitään ylimenoja rupesi selittämään, että heidän elämänsä oli ollut ehkä liian sisäänpäin kääntynyttä, että heidän kenties olisi aika ruveta ottamaan lukuun hiukan ulkopuolistakin maailmaa, siinä toimimaan tai ainakin sen kulkua seuraamaan, hän virkahti:
—Rouva Rabbingko sinut on saattanut noihin ajatuksiin?
Johannes loukkautui kysymyksestä, joka hänen mielestään oli aiheeton ja liian terävällä äänellä tehty.
Oliko Liisa ehkä mustasukkainen? Mustasukkainen naiselle, jota hän ei ollut nähnyt koskaan ja jonka Johanneskin tunsi vain ohimennen?
Eihän hän edes sinutellut rouva Rabbingia. Liisalla ei todellakaan ollut mitään syytä noin oikutella.
—Kuinka niin? kysyi Johannes yhtä terävästi.
—Ilman vain, virkahti Liisa, ikäänkuin pyytäen anteeksi kysymystään.
Tulin vain sellaista ajatelleeksi.