—Jos rouva Rabbingilla olisi joku vaikutus minuun, jota en tahdo edellyttää, Johannes virkahti, tällä kerta jo jotenkin kiivaasti, niin olisi se yksinomaan hyvä. Sen verran voin jo nyt sanoa hänestä.
—Se on sangen paljon niin lyhyen tuttavuuden perästä.
Johannes vaikeni hetkiseksi.
Aivan varmaan oli Liisa mustasukkainen! Mutta hän ei nyt tahtonut pilata hyvää tuultaan eikä siihen sen suurempaa huomiota kiinnittää.
—Tietysti olen minä itsekin ollut syynä siihen, sanoi hän nyt varsin tyynesti, että meidän elämämme on tällaiseksi muodostunut. Mutta nyt on meidän aika vähitellen ottaa asiat järkevästi.
Liisa vaikeni ja loi silmänsä alas.
Tiesihän hän, mistä kysymys oli. Rahat loppuivat! Tuosta oli jo joskus ennenkin ollut puhetta heidän välillään.
Sehän oli ikävää, sen Liisakin kyllä myönsi. Mutta se oli hänen mielestään ikävää ainoastaan sikäli, mikäli niiden keralla loppuisi heidän rakkautensa.
Ei, ei ollut nyt siitä kysymys, selitti Johannes.
Oli kysymys muka heidän sisäisestä sielunelämästään. Se kärsi tästä toimettomuudesta. Heidän oli aika astua aisoihin niinkuin muutkin ihmiset eikä aina vain omaa rakkauttaan ajatella.