—Mitäs minä sitten teen? kysyi Johannes koettaen leikillisesti hänen päätään leuasta kohottaa.
—Sinä kulutatkin omia rahojasi, sanoi Liisa, painaen päänsä itsepintaisesti alas. Ja siinä on ero asiassa.
—Ei mitään eroa. Kaikki, mikä on minun, on sinun. Olemmehan siitä jo aikoja sitten sopineet.
—Sinä kenties, mutta en minä. Minua oikein hirvittää, kun ajattelen, mitä jokainen päivä maksaa täällä.
Johannes oli nyt täydellisesti lepytetty.
Olihan hyvä, että Liisa rahaa ajatteli. Ja tuosta toisesta hän voisi puhua joskus toisti. Kyllä hän aina Liisan kanssa toimeen tulisi. Hyvä, että Liisa toki oli järkevä nainen, joka osasi ottaa lusikan kauniiseen käteensä, jos niin tarvittiin.
Siksi hän rupesi vain hiljakseen selittelemään Liisalle, ettei hän itsekään ollut tahtonut säästeliäästi elää. Eihän hän mikään saituri ollut, vaan pikemmin päinvastoin.
Kaikkein vähimmin vaivasi hänen mieltään ajatus, että heidän kahden elämä kenties tuli maksamaan hiukan enemmän kuin hänen yksin olisi maksanut.
Eikä hän suinkaan, selitti Johannes vielä, tahtonut Liisan elävän siinä nöyryyttävässä käsityksessä, että hän, Johannes, ylimalkaan muisti, kenen rahoilla elettiin. Mutta sensijaan saattoi hänen mielestään olla hyvä, että Liisa joskus muisti sitä voidakseen ehkä paremmin tyytyä heidän vaatimattomiin olosuhteisiinsa.
—Kaikki maksaa, kaikkialla maksaa, hän virkahti keveästi. Mutta emme nyt siitä puhu! Voihan olla, että me pian olemme köyhät kuin kirkonrotat, mutta kyllä sinä nyt kuitenkin saat uuden syysjakun.