—Ei, lausui Liisa pitkään venyttäen. En minä tahdo.
—Sinun täytyy!
Johannes tunki puoliväkisin hänen käteensä pari seteliä.
—Ei, en minä. Säästän ne mieluummin johonkin todelliseen tarpeesen.
Johannes oli itsepäinen. Ja sai tahtonsa täytetyksi.
Hänen oli niin kummallisen keveä olla. Hän olisi antanut nyt vaikka viimeiset rahansa Liisalle. Mikään huominen ei häntä huolettanut.
Hänestä tuntui kuin hän olisi kauan elänyt jossakin ahtaassa kotelossa, pimeässä, maan alla, ja nyt jälleen päässyt perhosena laajoja ilmanrantoja lentämään. Joku älyllinen vapautuminen se mahtoi olla.
Ja kun hän kulki peilin ohi, hän nautti itse kasvojensa täsmällisestä, vallitusta ilmeestä ja katseensa kirkkaasta terävyydestä.
—Eikö totta? hän lausahti Liisalle, vieden tämänkin peilin eteen.
Olemmehan me komea pari! Täytyyhän meidän käydä hyvin puettuina.
—Sinä olet komea, hymyili Liisa surumielisesti.