Johannes väänteli itsetyytyväisenä viiksiään. Mutta hän virkahti, vastaten Liisan hymyyn kuvastimessa:
—Sinä taas olet kaunotar kerrassaan. Mutta kyllä minäkin ehkä vielä miehestä käyn.
—Kahdesta, pisti Liisa piloillaan.
—Kaikista, tulee sinun sanoa, opetti Johannes. Niinkuin sinäkin korvaat minulle kaikki naiset.
—Kaikkinaiset naiset, nauroi Liisa. Minä en enään muille miehille kelpaisikaan.
Samalla keikisti hän vartaloaan ja mutristi suutaan niin viehättävästi, että Johanneksen aivojen läpi kulki äkillinen, tuskallinen mielikuva Liisasta jonkun toisen syleilemänä ja rakastamana.
Onneksi haihtui se siinä silmänräpäyksessä kuin oli tullutkin.
Ei, sehän oli mahdotonta! Kuuluivathan he kaksi yhteen. Seisoivathan he kaksi tässä vierekkäin ja rakastivathan he kaksi toisiaan ikuisesti kaikella sielullaan, mielellään ja ruumiillaan.
—Sinun ei tarvitse kelvatakaan muille kuin minulle, hän sanoi nopeasti ja kumartui samalla suutelemaan Liisaa. Eikä kukaan, kukaan saa sinua ryöstää minulta.
—Enkä minä koskaan elämässäni tule ketään toista rakastamaan, kuiskasi
Liisa.