Tuo kaikki oli tuhat kertaa sanottu heidän välillään. Mutta heistä oli erikoinen nautinto kuulla sitä juuri nyt, jolloin synkät aavistukset heidän mielessään risteilivät ja he kuin epätoivon vimmalla tarrautuivat kiinni toisiinsa, ett'eivät he kumpikin hukkuisi ja häviäisi.
—Enkä minä muita kuin sinua! vastasi Johannes. Sinä suuri, sinä suloinen! Minun tumma, äänetön yö-orvokkini!
Liisa kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja katsoi häneen niin antautuvalla, niin autuaallisella silmäyksellä, että Johanneksesta tuntui taas kuin ei olisi maailmassa mitään muita kuin Liisa, kuin ei kannattaisi elää minkään muun vuoksi kuin Liisan eikä mitään muuta asiaa kuin heidän yhteistä rakkauttaan mielessään miettiä ja uneksia…
13.
Koputettiin ovelle. Tuli sisälle edeskäypä ja ilmoitti, että se suomalainen herra, joka oli tahtonut tavata Johannesta, istui ruokasalissa ja pyysi herrasväkeä päivälliselle.
—Se on Muttila, kuvanveistäjä Muttila, selitti Johannes Liisalle.
Kaiketi tunnet hänet?
Ei Liisa tuntenut. Nimen hän oli kyllä kuullut joskus.
—Mitä me teemme? kysyi Johannes epäröiden. Menemmekö?
Hän itse olisi nyt kyllä mieluummin jäänyt kahden Liisan kanssa. Mutta olihan taas sangen vaikeata kieltäytyä.
—Mene sinä, sanoi Liisa. Sinua hän kutsuukin tietysti.