—En. Mutta tosi on, ettei aistihurmaus juolahda ensimmäiseksi mieleeni, kun sinua ajattelen.
Syvemmät juuret kiinnittivät häntä Johannekseen. Yhteistunteen, yhteenkuuluvaisuustunteen, luonnollisen valikoimisen ja turvanlöytämisen tunteen ijäisyyteen ojentuvat, ajallisuutta uhmaavat säikeet, joiden vuoksi hän ilolla antoi, mitä toinen voi ottaa hänestä.
Muuten hän oli itse niin paljon aistirakkautta väärinkäyttänyt, että hän oli oppinut sitä miltei vihaamaan ja halveksimaan. Johannes yksin saattoi enää siinä suhteessa olla hänelle miellyttävä.
Oikeastaan olisi Johannes voinut olla isä, olla vanhempi veli hänelle.
Liisa olisi ollut siihenkin täysin tyytyväinen.
Mutta Johannes ei ollut tahtonut niin. Tahtonut samalla olla hänen sulhonsa ja rakastajansa.
Siitä oli Liisa iloinnut vielä enemmän. Tuntenut siten tulevansa yhä lähemmä häntä ja hänet itseensä aina lujemmilla siteillä kiinnittävänsä.
Ja alistunut hänen oudoimpiinkin pyyteisiinsä niinkuin alistutaan rakastetun lapsen oikuille, koska hän kerran tahtoo niin. Sillä rakkaudessa, aistillisessa rakkaudessa, oli Liisa todellakin kuin äiti ja Johannes kuin pikkupoika hänelle.
Näin he olivat kolme pitkää vuotta eläneet.
Nyt heidän olisi ollut enää hyvin vaikea omaansa toisen omasta erottaa.