Toiset törmäsivät yhteen onnekseen, toiset turmiokseen. Mutta sehän oli tois-arvoinen seikka, jonka ei tarvinnut edes heitä itseään sen enempi liikuttaa.
Tuo oli Johanneksen fatalistinen usko maailmanmenosta ja ihmisten keskinäisistä suhtautumisista. Oli jo kauan ollut. Mutta vasta ensi kerran pälähti hänen päähänsä, ettei Liisa kenties ollutkaan luotu vain häntä varten.
Mitä jos nuo kaksi olivatkin luodut toisilleen?
Mitä jos koko tämä kolmivuotinen rakkauselämä olikin ollut Liisalle vain suurta erehdystä ja itsepetosta? Mitä jos hän vasta nyt olisikin tuossa tavannut oman oikean vastineensa?
Näkihän Johannes aivan selvästi, että rakentui ensi silmänräpäyksessä luonnollinen silta noiden kahden välille.
Myöskin Muttila hymyili. Mutta ei samalla kiusatusti ja ylenkatseellisesti kuin Liisa, vaan rohkeasti, varmasti ja hävyttömästi, ilman mitään turhia kiertoteitä, tähdäten suoraan asian ytimeen.
Tuo harvinainen asiallisuus se juuri mahtoi Liisan poskille punan kohottaa.
Johannes puolestaan ei ollut koskaan hymyillyt hänelle niin. Hän tunsi tosin tuon miesten yleisen tavan kohdella naisia, mutta hän ei ollut sitä voinut oppia, ei parhaalla tahdollaankaan. Siksi hän tuomitsi ankarasti sen.
Jo hamasta nuoruudesta oli se aina häntä inhottanut ja suututtanut.
Siihen aikaan hän oli sitä tosin joskus kadehtinutkin, kun hän oli sen muiden ja useimmin itseään vanhempien miesten huulilla nähnyt ja havainnut, miten paljon naiset itse pitivät siitä. Mutta myöhemmin oli hänen oma ylpeytensä tukahduttanut kaikki kateuden tunteet tuossa suhteessa ja pakottanut hänet mielipiteensä ainoan hänelle sallitun käytännön mukaan muodostamaan.