Mutta siitä oli jo monta monituista vuotta. Eikä Johannes enää sen koommin ollut tuota tuhmuutta uudistanut.
Ja Signen hän oli järkiinsä tultuaan tuominnut tuiki epäsiveelliseksi naiseksi mielessään.
Oli ollut suoranainen onni, että Johannes oli päässyt hänestä!
Myöskään hänen vaimonsa ei ollut Johanneksen vaatiman ankarimman sielullisen siveyden mittaa täyttänyt. Mutta kuitenkin niin paljon, että Johannes saattoi häntä ilman vihamielisyyttä ja melkoisella inhimillisellä myötätunnolla ajatella.
Hänessä olisi ollut edes aineksia johonkin parempaan ja korkeampaan siveyteen. Mutta hän, raukka, oli taas ollut niin auttamattomasti nykyaikaisen porvarillisen yhteiskunta-moraalin kahleissa, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta omia yksilöllisiä edellytyksiään siinä suhteessa pitemmälle kehittää.
Näin olivat kaikki naiset, joita hän oli tavannut, olleet Johanneksen mielestä aina enemmän tahi vähemmän epäsiveellisiä.
Kaikki, siihen saakka kuin hän oli tavannut Liisan.
Liisassa yksin hän oli ollut löytävinään saman ehdottomuus-vaatimuksen, joka oli piillyt hänen sydämessään. Ja jos Johannes olikin sittemmin Liisasta etääntynyt ja nykyään jo toisen naisen syliin syöksymäisillään, ei se ollut tapahtunut sen vuoksi, että Liisa millään erikoisella tavalla olisi alentunut Johanneksen silmissä, vaan sen vuoksi, että hän itse jälleen oli kehittynyt ja muuksi muodostunut.
Oliko hänen siis pakko Liisaakin epäillä? Täytyikö hänen asettaa
Liisakin mielessään epäsiveellisten naisten joukkoon?
Se oli mitä tuskallisinta Johannekselle.