Aluksi ei Liisa tahtonut tulla mukaan. Mutta kun Johanneskin mielellään soi, että Liisalla oli jotakin seuraa ja hänelle itselleen oli tullut todellinen tarve seurustella myöskin muiden ihmisten kanssa, hän sai Liisan sittenkin, vaikka vastahakoisesti, suostumaan.
Muttila olikin mitä hauskin isäntä. Tarjosi viiniä, näytteli luonnoksiaan ja piti koko ajan yllä keveää, harmitonta kanssapuhetta, joka oli täydellinen hermolepo Johannekselle.
Lopuksi mentiin sitten aina syömään ravintolaan.
Johanneksen vastenmielisyys Muttilaa kohtaan oli haihtunut kokonaan. Sensijaan hän aina edelleen tunsi pienen pistoksen sydämessään, joka kerta kuin tämän nimi heidän, hänen ja Liisan, kahdenkesken ollen mainittiin. Sillä Liisa ei koskaan voinut olla silloin hiukan punastumatta ja epämääräisesti, puolikiusatusti, puoliylenkatseellisesti hymyilemättä.
Se kasvatti Johanneksen sisäistä kaunaa ja epäluuloa Liisaa kohtaan. Hänen itsensä ei koskaan onnistunut omilla keinoillaan loihtia tuota hymyä esille.
Ja yhä lujemmin hän sydämensä sisimmässä liittyi rouva Rabbingiin.
Siinä oli ainakin nainen, jota ei olisi tarvis epäillä, jos hän kerran jollekin lahjoittaisi rakkautensa! Ja juuri tuollaista turvallista ja kiinteätä kalliota kaipasi Johannes, jos hänen mieli maailmassa tehdä jotakin ja asettua paikoilleen asumaan.
Ja yhä useammin tapasi Johannes itsensä kuvittelemassa, millaista olisi elää yhdessä rouva Rabbingin kera, rakentaa koti hänen kanssaan ja viettää hiljaista, porvarillista elämää.
He olivat nykyään jo joka päivä yksissä.
Sillä aikaa seurustelivat Liisa ja Muttila keskenään. Johannes ei tiennyt oikein, kärsikö hän siitä syvemmin vai nautti. Toiselta puolen sai hän täten enemmän ulkonaista ja sisäistä vapautta jatkaakseen omaa seurusteluaan rouva Rabbingin kanssa, toiselta puolen hänestä tuntui tuskalliselta ajatella, että joitakin hänelle outoja sielunsäikeitä kenties kutoutui noiden kahden välille hänen poissa-ollessaan.